Hiekkadyynejä - Luku 2

Moiksuu! Kiva kun löysit tiesi lukemaan Hiekkadyynejä-jatkotarinan toisen luvun. Kirjoitan näitä lukuja Docsiin ja yritän julkaista sitten aina mahdollisimman pian uuden luvun. Ekan luvun löydät tästä ja esinäytöksen tästä. Olisi myös kiva jos kommentoisit jotain. Nyt päästän sinut lukemaan. :D

Kuva: Pixabay

Hiekkadyynejä - Luku 2

Herään aamulla lattialta nukkumasta. Hieron päätäni ja nousen ylös. Vieressäni makaa Ratata, joka on kääriytynyt minun puoleni mattoon. Vieressämme on VR-lasit. Helpotus valtaa minut. Onneksi ne eivät ole menneet rikki. Eilinen ilta VR-lasien kanssa taisi hieman venähtää meiltä kahdelta. Herätän varovasti kuorsaavan Ratatan.

“Hei haloo, nyt on aamu!” Huudahdan, kun hän nousee. Ratatan kasvoilla käy tyrmistynyt ilme.

“Olemme onnekkaita kun kukaan ei käynyt tarkistamassa huonettamme yöllä.” En voi muuta kuin nyökytellä. Kuvitella jos se olisi ollut Yjy. Hän ei olisi ikinä antanut sitä anteeksi. Nostan VR-lasit varovasti käteeni ja kysyn: “Eikö nämä olekin ihmeelliset?” Ratata katsoo minua syyllistävästi niin kuin vanhemmilla siskoilla on tapana. Irvistän hänelle.

“Sinun on pakko myöntää se. Et olisi muuten tuossa kunnossa”, sanon ja osoitan hänen mustaa ponnarilla olevaa rastatukkaansa. Siinä samassa hän sukii tukkansa taas hyvään malliin. Tällä kertaa hän irvistää minulle.

“Minun pitäisi olla sinulle hyvä isosisko.”

“No jos olisit sitä, niin miksi annoit minun varastaa VR-lasit.” Hän tuhahtaa, mutta huomaan hänen ilmeessään kaikkea muuta paitsi negatiivisia tunteita. Oveltamme kuuluu koputus aivan yhtäkkiä. Piilotan nopeasti VR-lasit samalla kun Ratata oikoo mattoa. Juoksen ovelle ja avaan sen. Oven takaa paljastuu Crolia, yksi uusimmista ja nuorimmista “äideistä”.

“Minulla olisi asiaa sisarellesi Ratatalle, Zeeja”, Crolia sanoo ja hymyilee niin teennäisesti, etten ole koskaan nähnyt sellaista. Hymyilen takaisin ja väännän naamaani hieman irveeseen. Hän ei ilmeisesti huomaa sitä.

“Ratata! Crolialla on asiaa!” Huudan niin kovaa kuin lähtee. Kuulen pienoista kolinaa ja ähkinää Ratatan puolelta. Hän tulee verhon takaa farkut jalassa ja nahkatakki päällä, hänen peruslookissaan. Minulle tulee yhtäkkiä alastonolo pelkässä yöpyjamassa. Ratata kävelee viereeni ja sanoo: “Mitä asiaa sinulla on Crolia?” Crolia hymyilee ja viittoo meitä seuraamaan. Tai ainakin Ratataa, sillä kun lähden heidän perään hän ilmoittaa: “Minulla on asiaa vain Ratatalle.” Jään siis oven viereen tyhjänpantiksi seisomaan, kun Ratata ja Crolia lähtevät pois. En halua silti jäädä siihen vaan lähden keittiötä kohti. Minulla on sudennälkä ja kellokin on jo 10:00. Käveltyäni portaat ylös saavun avaraan keittiöön ja näen “kotimme” suuren, pitkä pöydän. Juy, Xam ja Dior leikkivät ruokasotaa. En näe ketään muuta tyttöä syömässä kuin Oxynan. Hän on välillä hieman outo. Istun kuitenkin hänen viereensä.

“Ai moi”, Oxyna sanoo hieman hajamielisesti. Aukaisen suuni enkä voi olla kysymättä: “Onko jokin vinossa?” Oxynan räikeän punainen tukka on lähes aina silmillä, joten en voi täysin lukea hänen ilmettään.

“Pari päivää sitten Crolia pyysi Geisiä tulemaan hänen kanssaan. Geisi on jo pian 15. En tiennyt… en… ” Hänen äänensä särkyy kesken lauseen, joten päädyn lohduttamaan häntä ja kehotan jatkamaan.

“Hän joutuu lähtemään. Huomenna, kun hän täyttää viisitoista hän lähtee Hyryn kaupunkiin. Hän…hän ei palaa… koskaan”, Oxyna selittää. Lopuksi hän purskahtaa vallattomaan itkuun. Kaikkien pöydässä olevien katseet kääntyvät itkevään Oxynaan ja lohduttavaan minuun.

Ratata ei ole vieläkään palannut, kun selviän huoneeseemme. Mieleni on levoton, koska tiedän Ratatan täyttävän vuosia 42 päivä kesäaikaa. Tänään on 39 päivä. Päätän tehdä sen mitä en ole ikinä aikonut. Nimittäin käydä Ratatan puolella. Hiippailen hänen puolelleen, vaikka tiedän ettei hän ole huoneessa. Ratatan puoli on melkein yhtä iso kuin minunkin. Hänelläkin on parvisänky. En voi olla huomaamatta puolillaan olevaa matkalaukkua. Ensimmäinen ajatukseni on “Hän on tiennyt tästä, mutta ei ole silti kertonut minulle.”. Matkalaukun vieressä on päiväkirja apposen auki. Nappaan sen käteeni ja luen eilisen kirjoitelman.

Päivä: 38 Kesäaikaa

En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Tiedän Zeejan tulevan surulliseksi, kun hän saa tietää että lähden. Olen päättänyt salata asian loppuun asti. Ainakin niin minun ei tarvitse katua tätä. Ehkä sanon illalla kun hän on jo hyvin väsynyt “Hyvästi sisko!”. Aamulla 42 päivä kesäaikaa olen jo kaukana hänestä. Mutta jätän hänelle lapun. Toivon että hän ymmärtää. Minä välitän hänestä, mutta maailma on liian vaarallinen vasta 14 vuotiaalle.

Oloni on niin haikea, että minun pitäisi lopettaa lukeminen, mutta samaan aikaan olen myös vihainen Ratatalle. Otan päiväkirjan mukaani omalle puolelleni. Kun Ratata tulee ovesta sisään sanon hänelle suorat sanat. Ei kestä kauaa. Pian jo ovi loksahtaa ja Ratata astuu sisään. Hän hymyilee minulle oikeaa siskojen hymyä, mutta minä en hymyile takaisin.

“Onko jokin vialla?” Hän kysyy kulmakarvaa kohauttaen. Nostan hänen päiväkirjansa selkäni takaa ja katson häntä vihaisena. Ratata kohahtaa hämmästyksestä.

“Mikset kertonut?” Kysyn ja panen kädet puuskaan.

“Kävitkö nuuskimassa huonettani?” Ratata kysyy vastaan. Minusta tuntuu siltä kuin hän esittäisi ettei tiedä lähdöstä mitään. 

“AIOTKO OIKEASTI JÄTTÄÄ MINUT VAIN TÄNNE JA LÄHTEÄ!” Huudan hänelle täyttä kurkkua. Ratata säikähtää minua. Heitän päiväkirjan hänen jalkojensa juureen ja sähisen: “Pidä hyvänäsi, petturi.” Avaan ovet parvisängyn alta ja menen sisään. Paiskaan oven Ratatan nenän edestä kiinni. Avaan läppärin kannen, mutta päädyn vain paukuttamaan näppäimiä nyrkeillä. Itken, mutten tiedä onko ne surun vai vihan kyyneleitä. Aikaa saattaa kulua minuutti, tunti tai kokonainen päivä. En ole varma.

“Anna anteeksi, sisko kiltti”, Ratata pyytää epävarman lempeästi. Tuo ääni… en tiedä, mutta tiedän että en voi nyt vain hylätä Ratataa. Eihän lähteminen ollut hänen päätöksensä. Avaan oven ja rojahdan hänen kaulaan.

“Olin idiootti”, sanon, kun Ratata puristaa minua lujemmin.

“Minä olin vielä pahempi”, hän myöntää ja päästää otteensa irti.

“Mehän voidaan tavata sitten Hyryssä”, Ratata toteaa yrittäen piristää minua.

“En halua jäädä tänne.”

“En voi sille mitään, että minun pitää lähteä, Zeeja.”

“Voitko ottaa minut mukaasi?” Kysyn innostuneena ja tarkkailen Ratataa. Epäusko paistaa hänen kasvoiltaan, kun hän sanoo: “Ei.”

“Miksei?”

“Koska se ei ole Zeeja mahdollista, et selviytyisi.” Räpyttelen silmiäni etten alkaisi taas itkeä.

“Älä jätä minua”, pyydän häneltä ja takerrun häneen niin kuin takiainen.

“Huoh. Harkitsen asiaa”, hän ilmoittaa ja rutistan häntä tiukemmin.