Jatkoa esinäytökselle, Hiekkadyynejä - Luku 1

Hello! Tänään tulisi jatkoa esinäytökselle, jonka pari viikkoa sitten lähetin. Jos et ole sitä vielä lukenut niin suosittelen tekemään sen nyt ja tästä. Tarina on saanut jopa nimen: Hiekkadyynejä. Korjasin tämän nimen myös esinäytökseen. Olisi kiva kuulla mielipiteitänne. Jos et pysty kommentoimaan kommenttikenttään suosittelen katsomaan kommentoinnin vastinetta, sinne pääsee tästä. Eipä tässä minulla muuta, eikun lukemaan!

Kuva: Pixabay

Hiekkadyynejä - Luku 1

En ole oikeiden vanhempieni luona. En asu perheeni kanssa samassa talossa. En tiedä edes missä sisarukseni ja vanhempani asuvat. Vai onko minulla edes sisaruksia. Asun täällä missä muutkin kodittomat ja hylätyt asuvat. Eli Hyryn seudun kodittomien lasten kodissa. Hyry on teknologisesti edistynyt kaupunki, mutta ehei, HSKLK (keksimme yhdessä lyhenteen “kodillemme”) ei sijaitse kaupungissa vaan muinaisella maaseudulla. Odotan innolla sitä hetkeä, että pääsen liihottamaan vapauteen täältä tunkkaudesta. Tai oikeastaan parempi olisi, jos kaupunki laajenisi tänne asti ja HSKLK saisi hieman uusia tuulia.

Hyry palkkaa vuosittain uusia ihmisiä kehittämään teknologiaa. Hyryn läpi kulkee pitkä ja hienonnäköinen tie nimeltään Fivelane. Olen nähnyt sen vain kuvissa. Hyryn väki ei edes vielä tiedä, että on olemassa yhtä innokas ja hyvä ohjelmoija kuin minä, joka odottaa sitä hetkeä, kun HSKLK vapauttaa minut.

Minun pitäisi kai kutsua muita lapsia täällä sisaruksikseni, mutta en vain yksinkertaisesti pysty siihen. Tiedän tai oikeastaan olen yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia varma, että perheeni ei ole hylännyt minua sydämmettömästi. Saan vain toivoa sitä, mutta mitä väliä sillä on minun tulevaisuuteni kannalta.

Huokaisen ja jatkan “kotitöiden” tekoa. Pölyjen pyyhkiminen vanhojen tavaroiden vitriinistä on jännittävää ja opettavaista, vaikka muut eivät ole aina samaa mieltä. Pölyhuiska pysähtyy VR-lasien kohdalle. Ne ovat aina kiinnostaneet minua. Entä jos vain vähän testaisin niitä? Ehkä kukaan ei huomaisi. Hetken aikaa pompottelen päässäni joota ja eitä. Nappaan kuitenki ne varovasti vitriinikaapista ja lasken pahvilaatikkoon, jossa on romumetallia. Järjestelen tavarat näyttämään siltä, kuin sieltä ei olisi juuri otettu VR-laseja. Suljen kaapin. Nappaan pahvilaatikon syliini ja lähden kuittaamaan kotityötä.

Jos HSKLK sijaitsisi oikeasti Hyryn kaupungissa, emme ahertaisi mitään kotitöitä. Vaan jokin robotti hoitaisi likaiset hommat. Kävelen kotityölistalle ja merkkaan raksin tälle päivälle. Selaan sormellani listaa ylöspäin, kuin se olisi tabletin näyttö. Nimeni kohdalla on loputon jono rakseja. Äkkään kohdan, missä Odeen ja Lewen raksit ovat loppuneet. He olivat sairastuneet tappavaan tautiin. Tai ainakin niin hoitajat, joita kuuluisi kai kutsua äideiksi ja isiksi, olivat kertoneet. Kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin, kun muistelen sitä. Lähes kaikkien nimien kohdalla näkyy välillä taukoja, jotka merkkaavat kotitöiden välttelyä tai sairaana olemista. Kaikkien paitsi minun ja parhaan ystäväni Ratatan. Olemme ahkeria ja lisäksi kumpikaan meistä ei ole ollut ikinä sairaana. Hoitajat välillä ihmettelevät asiaa, mutta loppujen lopuksi sanovat jotain samankaltaista kuin:

“Eipähän tarvitse siivota oksennuksia.”

“Heillä taitaa olla tuuria ja hyvä vastustuskyky.”

Me Ratatan kanssa usein vain nyökytellään heidän päätelmilleen. Olen lukenut lehdistä, että suurin osa Hyryn asukkaista on saanut rokotteen kaikkia tauteja vastaan samalla. Uutisessa kerrottiin myös, että suurin osa oli myös yllättäen kuollut saatuaan rokotteen. Ehkä se oli vain joku toivoton sattuma.

Lähden kävelemään omaan huoneeseeni, joka sijaitsee kellarissa. Vain pieni osa HSKLK:ta sijaitsee maan päällä. Se johtuu rajuista hiekkamyrskyistä. Kellarit ovat hyper turvalliset ja kaivettu kovaan kallioon.

Portaikossa vastaani tulee Yjy. Hän silmäilee minua ja laatikkoani, mutta lopulta vain kohauttaa olkiaan ja jatkaa matkaa. Yjy on eräs harvoista “isistä” ja hän myös vaikuttaa siltä, että heittäisi ekan joka sanoisi häntä isäksi menemään.

Kävelen vielä alemmas “kodissamme”. Alimmassa kerroksessa on pesuhuoneet, pyykkituvat, hoitajien huoneet ja muut sellaiset. Minun huoneeni, tai ei se oikeastaan ole vain minun vaan myös Ratatan, sijaitsee toiseksi alimmassa kerroksessa. Kolmanneksi alimmassa, joka on myös toiseksi ylin, on keittiö, olohuone ja pari huonetta lisää. Ylimmässä ja ainoassa maan päällä olevassa kerroksessa ei ole oikein mitään erikoista.

Saavun huoneeni ovelle. Se on hieman jykevämmän ja tärkeämmän näköinen, kuin muut huoneet. Avaan luukun oven vierestä yhdellä kädellä, sillä toisella pidän laatikkoa ja painan keskisormeni sen alta paljastuvalle levylle. Kuuluu pieni iloinen naksaus. Ovi aukeaa hieman narahtaen ja astun Ratatan ja minun huoneeseen. Ratata ei ole ilmeisesti päässyt vielä kotitöistä, sillä huoneessa ei ole ketään. Lasken pahvilaatikon seinän viereen, mutta nappaan VR-lasit kaulalleni roikkumaan.

En voi olla hyräilemättä lempiartistini kappaletta World Don't Wait. Se on vielä aika uusi minulle joten skippaan joitakin kohtia pois. Samalla lakaisen huoneen lattiaa romumetallista. Ratata on enemmän koneiden rakentaja tyyppiä, kun taas minua kiinnostaa enemmän ohjelmointi ja vanha tekniikka. Tuon myös usein Ratatalle romumetallia väsättäväksi, niinkuin tänään.

Laitan luudan nojaamaan naulakkoon, kun saan lattian lakaistua. Ratata on värkännyt lähes koko viikon jotain, mitä piilottelee omalla puolellaan. Minua kiinnostaisi jo tietää mitä. Huoneemme on suorakulmio, joka on jaettu kahteen väliseinän ja verhon avulla. Painan kämmeneni vasten parvisänkyni alapuolella sijaitsevia ovia. Ovet avautuvat ja päästävät minut sisään salaiseen työpaikkaani. Ainut joka tietää tästä on Ratata. Voin verrata Ratataa, jopa siskoksi eikä se satuta minua.

Suljen ovet, koska haluan tällä kertaa rauhaa myös Ratatalta, ja istahdan penkille koneeni eteen. Muistan VR-lasit jotka roikkuvat edelleen kaulallani. Voisin kokeilla niitä tänään Ratatan kanssa. Otan ne pois kaulalta ja lasken pöydälle. Avaan vanhan koneeni kannen. Se on hieman hidas, mutta ihan kelpo kone. Kirjoitan salasanani ja hetken ihmettelen hämmentävää asiaa. Minä vuonna keksittiin salasanat? Kirjoitan sen loputtomaan listaani, joka sijaitsee muistitaululla koneeni yläpuolella. Kone pyörittää vieläkin ja näytössä lukee “Tervetuloa Zeeja Hiung!”. Naputan hermostuneesti pöydän reunaa. Voisin kai pyytää Ratataa hiukan parantelemaan konetta. Se ei olisi kova työ hänelle. Viimeinkin pääsen sisään ja avaan hakukoneen. Kone ehdottaakin jo Hyryn uutisten sivua, joten suuntaan sinne. Luen mielenkiinnolla erilaisia otsikoita ja niiden alta paljastuvia juttuja. Huomaan erityisen kiinnostavan otsikon, jossa lukee “Miljoonat kyberhyökkäykset horjuttavat Hyryn kaupunkia”. Klikkaan jutusta. Hetkessä olen lukenut koko jutun. Ajatukseni keskeyttää oven paukahdus.

“Zeeja, oletko täällä?” ääni huutaa.Tunnistan äänen oitis Ratataksi. Heilautan käteni lampun yli, jolloin se sammuu. Kuulen kuinka Ratata kävelee piiloni ohi omalle puolelleen. En uskalla enään laittaa valoja päälle, sillä se saattaa näkyä raoista ulos. Menen takaisin hakukoneeseen ja haen “Milloin salasana keksittiin?”. Luen tekstiä, mutten käsitä kaikkia sanoja joten päätän jättää jutun siihen. Tällä kertaa haen omaa sukunimeäni “Hiung”. Tämä on toiseksi yleisin hakusana, jota käytän. Olen yrittänyt jo vuosia selvittää kuka äitini on, mutta en edes tiedä hänen nimeään. Suljen välilehdet, kirjaudun ulos ja läimäytän koneen kannen kiinni. Ratata taitaa kuulla sen, sillä hän kävelee piiloni eteen.

“Oletko aivan varma, ette ole siellä?” hän kysyy lempeästi ja kopauttaa ovea. Avaan oven ja astelen ulos parvisängyn alta kädet ylhäällä.

“Jäin kiinni, antaudun”, sanon alistuneesti. Ratata naurahtaa hieman, mutta katsoo minua sitten totisemmin.

“Onko sinulla minulle jotain asiaa?” hän kysyy äidillisesti. Pudistan päätäni, mutta vastaan kuitenkin: “Kun pyyhin pölyjä nappasin hyllystä salaa VR-lasit. Ajattelin että voisimme testata niitä.” Ratata aukaisee suunsa, mutta laittaa sen pian kiinni. Hän katsoo minua samaan aikaan huvittuneesti ja hämmästyneesti.

“Mitä ajattelit sanoa, jos joku huomaa sen?” Ratata kysyy kädet puuskassa. Kohautan olkiani. En ollut tullut ajatelleeksi tuota. Ratata huokaisee syvään, mutta näyttää luovuttaneelta.

“Hyvä on, testataan, mutta muista sinä olet vastuussa.” Nyökäytän päätäni kylläksi.