Pientä iloa - pieniä tarinoita

Kuva: Pixabay

Moikkelis (uskokaa tai älkää, mutta on todella vaikea keksiä hyviä tervehdyssanoja). Tässä postauksessa on tekstin pätkiä, joista ei vain ole tullut koskaan mitään tai ne ovat niin lyhyitä ja randomeja ettei niitä voi julkaista erikseen. Kahdesta oli tarkoitus tulla kunnon pitkät jatkotarinta, mutta motivaatio ja inspiraatio eivät riittäneet. Toivottavasti kuitenkin näistä tunteellisista (ja tunteettomista) teksteistä on sinulle viihdettä!

***

Ystäväni, tuttavani. Katso taakseni ja näe jäljet. Ne ovat eläimelliset, surkeat ja riepottelevat minua. Saavat minut katumaan. Sanojani ja tekojani. Nyt kysyt miksi haluan anteeksi. Minä kysyn itseltäni miksi pyydän anteeksi.

Pyydän anteeksi koska; riitelin kanssasi, jätin sinut ja teidät enkä pyytänyt anteeksi.
Mutta tiedän että sinun ja teidän ei tarvitse antaa anteeksi minulle. Koska en ansaitse sitä ellei armo välkähdä ja näytä tietä.

En sano että haluan takaisin sinun ja teidän ryhmään. Haluan vain että hyväksytte että haluan olla ystävä, hyvä ystävä, parempi ystävä. 

Ymmärrän sinua paremmin nyt ja ymmärtääkseni sinä ymmärrät minua paremmin nyt. 
Olimme parhaat ystävät, voimmeko olla ystäviä vaikka ei välttämättä parhaita? Se on kysymys jonka kysyn nyt. Voin odottaa vastausta. Olen täällä valmiina. Hetkenä minä hyvänä.

***

 Tuhoon tuomittu.                                                                                                                             Kallioon louhittu.                                                                                                                                 Kasvi kasteltu.

 Eksyvälle näyttävä.
 Toiveita täyttävä.
 Apuna käyttävä.

 Paljon paljastaa,
 kun voimat valjastaa.

***

Niittyä, metsää, jokia sekä puroja. Niistä koko lähiseutu koostuu. Kai se on kaunista, mutta kai silti rumaakin. Se on liian kaunista. Liian paljon silkkimetsiä ja vaaleita kukkia. Liika on liikaa.

   Mutta meitä muistutetaan. Muistutetaan siitä, että kaikkialla ei ole näin. Jossakin on liian vähän. 

   Miksi koskaan ei ole sopivaa? Vaadimme kai liikaa. Kai on epävarmaa, mutta sitä se onkin. Siis elämä. Samaa jatkuvaa epävarmuutta. 

   Elämä on kaunista, tai niin sanotaan, niin kauan kuin totuus kohdataan. Se ei ole helppoa. Totuus sattuu, iskeytyy syvälle ja hukuttaa meidät. 

   Meitä ei kuulu olla. Me olemme satua. Tai ainakin ennen. Ennen kuin kaikki ympärillä muuttuu. 

   Tulee valkoista ja mustaa. Vähitellen myös muut värit selkeytyvät. Aluksi on kirkasta, mutta totumme siihen ajan kanssa. Tämä on maailman synty. Meidän synty. Uusi tarina, joka odottaa lukijaa. Eikä tarinan loppu ole aina onnellinen. Loppu on totuus ja totuus sattuu.

Siipien hento räpinä kantautuu kuuloetäisyydellä. Minun alueeni, ei heidän. Hypähdän pystyyn nopeasti. Heidän ei kuulu olla täällä, mutta varoitukset eivät ikinä mene perille. Tulen ulos kuopastani, kolostani, minun kodistani. Eikä heitä ole paljoa. He tietävät että heidän ei kuulu olla täällä.

   “Häipykää!” sähisen varoituksen. He mulkoilevat kukkien luota pahasti. Supisevat ja sihisevät.

   “Ei”, sanoo yksi.

   “Ei nyt”, jatkaa toinen, heiveröisempi kuin muut.

   “Ei nyt, ei enään”, toistoa jatkaa vihertävä persoona, jonka hädin tuskin tunnistan kapitaliksi. Kapitaalit ovat erikoisia. He määräileivät ja komentavat. Niin kauan kuin niitä on metsät ja niityt täynnä, ei rauhaa näy. 

   “Ei nyt, ei enään koskaan”, päättää käskyn kirkas näky. Se on kauniimpi kuin muut. Upea. Mutta upea on väärää. Kai se on väärää. 

   Kapitali joukkoineen huomaa huomioni herpaantuneen ja iskevät. Isku on luja, mutta niin on vastaiskunikin. Pyydän tätä luontoa ympärilläni auttamaan. Tapautan käteni yhteen ja he lentävät. Melkein kuuhun asti. Tuolta reissulta ei palaisi. Ei ainakaan vielä ole kukaan palannut. Istahdan väsyneenä kivelle ja yritän rentoutua. Päästää irti siitä tuskasta ja kivusta, joka tuntuu aina tänne asti.

   Aamun tapahtumat vaivaavat minua koko päivän ajan. Ne kiertävät päässäni kuin mitkäkin toukat. Illan tullen kuitenkin pystyn taas rentouttamaan mieleni. Voima alkaa palata.

***

Makaan sängyllä mahallaan ja puristan kaksin käsin kännykkääni. Odotan. Odotan soittoa, viestiä tai jotain muuta mikä kertoisi mulle että Minnie elää. Puhelin värähtää kädessäni hieman. Niin vähän, että ajatuksissaan oleva henkilö ei sitä huomaisi, mutta mä huomaan sen. Huomaan kaiken, kaiken ainakin Minniestä. 

"Se kaikki taitaa olla ohi", Minnien laittamassa viestissä lukee. Hengitykseni tihentyy ja näpyttelen viestin nopeammin kuin ennen: "Mä tulen… koita kestää!" 

  En jää odottamaan vastausta vaan tungen puhelimen hupparin taskuun. Juoksen huoneeni ovesta ulos. 

   "Äiti, voisitko viedä minut kaupungin keskussairaalaan?" Pyydän mahdollisimman ehjällä äänellä, vaikka tunnen kyynelen kohoavan silmäkulmaan. 

   "Teen mitä vain, kuuraan auton, pesen ikkunat…" Äitini vaientaa mut, mutta hänen silmänsä eivät ole kieltävät vaan myötätuntoiset. Hetken päästä istun jo auton kyydillä ja sade hakkaa ikkunoihin. Piirrän ikkunaan sydämen niin kuin usein pienenäkin. Tällä kertaa kuitenkin kirjoitan kumpaakin puoliskoon minun ja Minnien nimet. Hajotan ne toisistaan poikkiviivalla, joka läpäisee sydämen. Piirrustukseni saa mun sydämeni pistelemään joten hankaan koko jutun pois. 

   Auto kaartaa sopivasti sairaalan pihaan. Kun astun sisään aulaan hoitaja tulee vastaani. 

   "Minnie Tylorin huoltaja on kutsunut teidät", hoitaja ilmoittaa asiallisesti ja johdattaa

mut sokkeloisia käytäviä pitkin Minnien huoneeseen. Hoitajan, jonka nimi on Lisa, kasvoilla on hieman vaivaantunut ilme, kun hän lopulta avaa oven mulle. Katseeni kiinnittyy ensimmäisenä Minnieen. Hän makaa vuoteella, liikkumatta, silmät lasittuneina. Ja mä romahdan enkä voi muuta kuin harppoa hänen sänkynsä viereen.

   "Oletko hereillä?" Kysyn lapsellisesti, vaikka tiedän että asiat on samaa rataa kuin "Game Over". Kyyneleet valuvat vuolaasti mun poskia pitkin. Yritän ne pyyhkiä pois hupparin hialla, joka on pian ihan märkä. Minnien 16 elinvuodesta se on ollu puolet mulle ystävä ja tyttöystävä. En pelännyt olla hänen kanssaan, en pelännyt varjoja tai pelkoa itseään. Kuulen oven naksahtavan hiljaa takanani. Ilmeisesti hoitaja ja Minnien vanhemmat olivat lähteneet ja jättäneet mut rauhaan.

***

Löysitkö virheitä tai haluatko vain kertoa mitä mieltä olit? Anonyymisti kommentointi on mahdollista, ja jos kommentointi kenttä ei toimi aina voi käyttää kommentoinnin vastinetta johon pääsee tästä.