Tarinaplaneetan jatka tarinaa -haasteeseen kirjoitettu pätkä

Heips!

Minut haastettiin muutama päivä sitten jatka tarinaa -haasteeseen. Kirjoitin tämän pätkän vähän niin ja näin - epäonnistuneesti kenties. En oikein pidä tästä, mutta tapahtumat ainakin etenevät, joten kirjoitusasu - johon en siis ollut tyytyväinen - ei kai haittaa.

Ja kenet haastan? Haastan Linnean Linnean tarinapajasta. Kerro kommenteissa, jos et halua tulla haastetuksi, koska et (Ainakaan muistaakseni) ole sanonut missään haluavasi tulla, itse kumminkin miellän sinut sopivaksi jatkamaan tätä haastetta :D

Edit: Haastan sittenkin Kastehelmen Kissat & Kirjat -blogista, koska Linnea ei halunnut jatkaa :)

Muuten tuo kuva voi olla vähän huonolaatuinen, mutta en saanut sitä paremmaksikaan mitenkään :\

Kuva: Taco ja NEKKU

Katson vain eteenpäin. Mitä täällä on tapahtunut? Säikähdyksen ja järkytyksen takaa alkaa kasvaa hätäännys. Minun on nähtävä mitä tuolla on tapahtunut.

Juosen portaat alas henkeä haukkoen. Ylhäältä olin nähnyt vain punaisen lammikon, mutta nyt juurella näen lopunkin: Sen ensimmäisen tylsistyneen opettajan makaamassa maassa - verilammikossa

Katson järkyttyneenä ympärilleni, mutta en näe kuin muita oppilaita, jotka katsovat suut auki näkyä - ei yhtään opettajaa, ei ketään kuka haluaisin auttaa, tai osaisi.

“Mitä on tapahtunut?” kysyn Leolta, joka oli seurannut perässäni portaiden alapäähän. “Tai siis sähän meidät kutsuit tänne ni oisko sulla mitää tietoo mitä on tapahtunu?”

“Itse asiassa ei, näin ton makaamassa tossa ja lähin heti ehtiin teitä, en jääny miettii mitä oli tapahtunu”, Leo vastaa ja kuulen hänen äänessään saman pakokauhun kuin minullakin on.

Polvistun opettajan vierelle ja katson häntä. Hänen polvessaan on haava, mutta se näyttää vanhalta. Sen sijaan veren valuttaja on hänen otsansa ja nenänsä. Otsaan on ilmestynyt viiltohaava ja nenästä valuu verta jatkuvalla syötöllä.

“Miksei kukaan tee mitään!” kiljun - tyttömäisemmin ja hermostuneemmin kuin ajattelin. “Hakekaa terkka tai jotain!” jatkan kiljumista, kun kukaan ei tee elettäkään auttaakseen.

“Mä haen, Reidar tuu mukaan”, joku varmaan kasiluokkalainen poika sanoo ja hänen vieressään ollut poika lähtee seuraamaan häntä kohti terkan huonetta. Yllätyin, kun joku - varsinkin kasi - totteli minua vapaaehtoisesti, mutta kai sen pystyi selittäämään järkytyksellä.

Kuuntelen hiljaisuutta, tunnustelen kädellä opettajan selkää etsien pulssia. En tunne sitä, joten otan hänen oikean kätensä sormieni väliin, peukalo hänen peukalonsa alapuolella tunnustelemassa pulssia. Tunnen pulssin, joten pystyn huokaista helpotuksesta.

Nousen ylös opettajan viereltä, kun en enää keksi miten voisin auttaa häntä. Kävelen hanan luokse, joka sijaitsee vain vähän matkan päässä. Pesen hanan viileän veden alla käteni kaikesta tarttuneesta.

“Raymond”, kuulen Victorian sanovan takaani ja tunnen hänen laskevan käden olkapäälleni. “Selviääkö hän?”

“Selviää, hänellä tuntuu pulssi ja minusta tuntuu, että hän on kaatunut portaista monesti aiemminkin”, vastaan pitäen ääneni taas vakaana. Yritän myöskin näyttää vakaalle, vaikka en tiedä yhtään mitä on tapahtunut. En tiedä että hän on varmasti pudonnut. En tiedä, että hän olisi pudonnut aikaisemmin - veikkaan vain sitä. En tiedä onko pöytien väki tehnyt pilkkaa hänestä ja heittänyt tai työntänyt portaista alas.

“Hyvä”, Victoria vastaa, mutta ei kovinkaan vakuuttavasti, sillä hän taitaa arvaata minun yrittävän vain lohduttaa.

“Luota minuun, hän selviää”, sanon vielä Victorialle, tällä kertaa tarkoittaen sitä todella. “Ne pojat tuovat terkan ja kaikki hoituu.”

“Niin… kai.”

“Miten niin kai?”

“He olivat pöytien väkeä. Etkö tunnistanut?”

“En…”