Epäkuolleiden saari

Moiqqaa!

Koulussa oli viikko sitten tehtävänä kirjoittaa kauhu-/jännityskertomus. Tää kertomus on nyt tässä, Tarina-akatemian postauksessa, koska olen ainakin jotenkin tyytyväinen tähän ja totta kai jotain halloweenin kunniaksi pitää julkaista :D

Kuva: Pixabay

Epäkuolleiden saari

Koputa.

Koputa oveen.

Haluan, että koputat. Koputa ja sano, että kaikki on hyvin. Koputa ja sano, että pääsen vapaaksi. Koputa ja sano, että en joudu sinne. Sinne saarelle. Sinne vammaisten luokse. Sinne, jossa on kuolleita haamuja.

Vammaiset ne, jotka sanoo niin. Vammaista touhua väittää eläviä kuolleiksi. Vammaista.

Mutta en mä nyt siltikään halua sinne, vaikka en usko niihin. Mä haluan jäädä tänne siltikin. Tänne sun ja Onnin luokse.

Et koputtanut, vaikka koputus kuului.

Koputtaja oli toinen. Lääkäri. Lääkäri, joka sanoi sen, mitä en halunnut kuulla. Lääkäri, joka karkasi heti - kirjaimellisesti heti - kun oli sanonut, että olen sairas. Kun oli määrännyt minut saarelle.

Sinne vammaisten luokse. Tai, no, vammaisten ja vammaisten eihän niitä vammaisia aaveita, epäkuolleita ole edes olemassa.

Itse asiassa voisin paremminkin sanoa, että pääsen näiden vammaisten luota pois. Ehkä pitäisi olla iloisempi, mutta ei. Sielläkin on niitä vammaisia. Toisella tavalla vammaisia. Ei sillä, että uskoisin niihin aaveisiin. En usko. Mutta kaipa siellä on jotain, josta ne tarinat on peräisin.

Onni.

Onni, mitä sä teet siinä. Siinä penkillä istumassa.

Onni, eikö sun pitänyt olla terve. Rokotettu. Et kai voi sairastua niiden lääkkeiden takia. Tai sanotaanko se, että et voi sairastua lääkkeiden ansiosta. Mun mielestä takia. Sehän on parempi sana tähän yhteyteen, eikö olekin.

Kumminkin sä istut siinä penkillä, muutaman penkkirivin mun edessä. Mä olen iloinen, koska Onni on täällä. Koska täällä on mun ja Onnin lisäksi vaan mummoja ja pappoja. Vanhuksia. Kirjaimellisesti. Jokainen niistä näyttää kuolevan ihan kohta. Pienestä tuulenvireestäkin.

Siinä se on. Tai, no, ei se. Vaan lautta.

Tuolla lautalla me mennään sinne. Sinne - sillä nimellä kutsun sitä. Samalla nimellä kuin muut. Mutta mä en kutsu sitä siitä syystä kuin muut. Mä kutsun sitä, koska se on älytön paikka, jonne en halua mennä. Se on älytön, koska se on tyhjä. Koska sinne häädetään vaan meidät. Muut ei sano sen nimeä, koska siellä on ne epäkuolleet. Ihan niinkuin niitä olisi oikeasti olemassa. Ja ihan niinkuin ne manattaisiin esiin sanomalla saari..

Saari.

Se näkyy jo kaukana. Tuolla horisontissa. Mutta se on vain piste. Muut ei kai ole huomanneet sitä vielä. Varsinkaan nuo mummeroiset. Ehkä Onni on huomannut. Mutta ainakaan hän ei näytä sitä, jos on huomannut. Se vaan piirtää vihkoonsa jotain. Eikä se ole sanonut mulle mitään, vaikka se on ihan selvästi huomannu mut. Petturi. Jos se ei puhu mulle ja esittää kuin ei tuntis mua, esitän sitten mäkin. Onni hylkäsi mut, joten mä jätän sen lopullisesti taakse.

Se on sumussa. Tai me olemme. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa, koska kaikki näyttää kirkkaalta, kun katson ympärille. Ainoastaan saari näyttää harmaan verhon verhoamalle.

Nyt.

Ei.

Ei nyt. Vaan viikko sitten. Tai vuosi. Kuitenkin nytkin. Taas kerran joku kääntää selkänsä. Tai mut pakotetaan kääntämään selkäni jollekin. Samasta syystä kuin joka ikinen edellinenkin kerta.

Viikko sitten mulle sanottiin lähdöstä. Lähdöstä, jonka syynä on viime vuosi. Silloin sairastuin. Niin kauan sitten. Viime vuonna. Tasan tarkkaan 287 päivää sitten. Tai ehkä sairastuin jo syntymässäni tai hetki ennen sairaalakäyntiä. Lääkärit ovat huonoja arvioimaan milloin mikäkin tapahtui.

Kuitenkin nyt taas kerran samasta syystä tapahtuu jotain anteeksiantamatonta. Tai peruuttamatonta - kuten muut sanovat. Mutta eikö se olekin anteeksiantamatonta eikä peruuttamatonta. Tai, no, se on kumpaakin, mutta anteeksiantamatonhan on peruuttamattoman alakäsite. Selitys, miksi joku on peruuttamatonta. Joten tarkasti sanottuna, se on anteeksiantamatonta.

Siinä se seisoo. Saari.

Saari, joka on autio ja kylmä, tuulen tuivertama. Tällä saarellako asuu epäkuolleita, ei kylläkään näytä siltä. Täälläkö muka asuu ihmisiä, jotka ovat virallisesti kuolleita, biologisesti ei. Tai miten he sanovatkaan. Yksi mummeli satuili siellä lautassa jotain tuon kuuloista meille - tai itselleen.

Ei tämä näytä tavallista saarta kummemmalta. Täällä on sumuista ja rannassa punainen mökkeröinen, kauempana metsä. Todella tavallista Suomen luontoa. Tämähän on melkein sama asia kuin olisi Kanariansaarilla. Paitsi ei. Kanariansaaret on lomakohde. Tämä on vankila. Tai hienosti sanottu karkoituskohde - paikka, jonne sairaat lähetetään.

Ja täältä en voi palata. Täältä ei voi päästä pois. Kuten lomakohteesta voi.

Lautta pysähtyy.

Törmää laituriin. Heilahdan tömähdyksestä eteenpäin. Saavutan kumminkin nopeasti tasapainoni ja hyppään lautalta alas laiturille.

Olen ensimmäinen maassa ja en tiedä mitä teen. Kukaan ei näytä tulevan minua vastaan rannalta tai seuraa lautasta.

Onni pakkaa tavaraa lautassa. Seuraan sen hitaita toimia ja toivon, että Onnin sijaan sä olisit täällä. Sä et olisi hylännyt mua.

Lähden juoksemaan metsää kohti. Se näyttää tavallisimmalta ja turvallisimmalta paikalta täällä.

Mulla menee hermot täällä

Siis, jos et ymmärrä tuosta mitä tarkoitin, mä tarkoitin, että mulla menee totaalisesti hermot. Haluaisin kuolla. En vaan kestä muita. Ne pelkää ihan sairaasti. Pelkää kaikkea. Ne pelkää mökkiä. Ne pelkää metsää. Ne pelkää jopa pikkulintuja. Tässä ei ole järkeä. Eikö ne nyt tajua, että tämä on vain saari. Sellainen tavallinen saari, jossa käydään mökkeilemässä.

Se metsä on siisti. Tajuttoman siisti.

Siellä on kaatuneita kuusia, joiden alle on tullut hienoja koloja. Siellä on isoja kiviä. Siellä on jopa vanha autiotalo. Se on kai räjähtänyt jossain, seinä on kaatunut ja katossa on reikiä. Katto on itse asiassa tippunut seinäksi ja sen puolen seinän laudat ovat kaatuneet kauemmaksi. Portaat ovat kaatuneet ja laudat lahonneet, mutta niistä voi siltikin havaita portaiden muodon.

Sieltä talosta löytyy myöskin joitain työvälineitä. Ainakin puukkoja ja lihaveitsi. Sitten joitain muita rautavälineitä, mutta ne on liian vanhoja tunnistettavaksi. Ruostuneita ja vääntyneitä.

Mä vietän siellä metsässä nykyään suurimman osan ajasta, vaikka muut sanoo nähneensä siellä niitä epäkuolleita. Onnikin sanoo. Mieti sitä.

Kerran yksi pappa sanoi nähneensä mun tulevan haamuarmeijan kanssa heidän luo. Ne haamut oli kuulemma kuitenkin pysähtyneet sopivan matkan päähän ja palanneet metsään.

Ne mummot oikeesti jaksaa.

Me ollaan oltu täällä jo pari viikkoa ja ne vanhukset vieläki hengittää ja on ihan voimissaan. Ihme. Ne juoksee rannalla ja ei kuole sydäriin, kun näkee mut sen haamuarmeijan kanssa.

Muuten aika pelottavaa, että mäkin olen alkanut nähdä ne. Ne seisoo mun vieressä useasti ja katselee ympäristöä. Ne huokailee mun mukana. Ja katsoo kaihoisasti taloa. Ei kai ne kaikki ole voinut asua siellä? Ei ne mahtuisi. Niitä on satoja. Musta tuntuu, että mä näen ne vaan, koska muut on saaneet mut kuvitteleen, että ne on siinä.

Mä oon edelleenki haamuvastainen.

Se katosi. Oikeastikin. Se vaan katosi.

Se mummo, jonka kaveri mä olin alkanut olla. Se mummo, jonka kanssa mä tulin juttuun todella hyvin. Enkä edes ollut ainut, kaikki tuli.

Se oli mennyt aamulla etsimään sieniä siitä metsän reunasta, jossa ne uskalsi käydä. Tai, no, nykyään ne uskaltaa käydä koko metsässä kiertelemässä. Ne mummot ei vaan käy pidemmällä, kun ei jaksa. Ne on oppinut tuleen toimeen metsässä, koska mäkin tuun. Ne luottaa, että niillekään ei käy mitään.

Sitä mummoa ei kuitenkaan löytynyt mistään. Enkä mä edes ollut nähnyt sitä, vaikka kuljen aina sen reitin kautta. Mä näin maassa vaan sen hanskat, jotka se oli riisunut, jotta sai otettua sieniä maasta, koska sen hanskat on sellaset älyttömän paksut nahkatumput.

Se ei tullut ruuallekaan. Siis se mummo.

Tavallisesti se tulee syömään. Ja vielä nyt, kun se aikoi tehdä ruualle ne sienet. Ei kai se nyt näin kauan aikonut viipyä. Ei se voinut. Sen on pakko olla kuukahtanut jonnekin. Muuta selitystä ei ole. Toisaalta sen kirkkaanpunaisen takin pitäisi näkyä kauas. Ihme. Sillä sitä ei näy.

Nyt mä tiedän mitä täällä tapahtuu.

Ainakin suurinpiirtein.

Sen mummon jälkeen katosi toinen ja sen jälkeen joku pappa. Ja Onni katosi sen papan mukana. Onnia ei ole. Pakko sanoa näin, koska en halua viivytellä. Mulla alkaa olla kiire, koska mä tuun katoamaan kohta.

Katoamaan on oikeastaan väärä sana jokaisen kohdalla. Ne nimittäik muuttuu vaan haamuiksi. Alkaa hohtaa ja on lopulta läpikuultavia. Tai jotain sinnepäin. En tiedä. Niiden ruumista ei jää. Se jotenkin katoaa. Ne liittyy sitten siihen armeijaan. Ne kadonneet katsoo muiden kanssa kaihoisasti taloa, koska ne ymmärtää jotain mikä liittyy siihen taloon.

Mä näin nimittäin kerran yhden katoamisen. Tai haamuksi muuttumisen.

Mä oon viimeinen.

Muut on jo kadonnut. Kaikki ne mummot ja papat ja Onni. Kaksitoista ihmistä on kadonnut. Mä olen kolmastoista, mitä jos mulle käy pahemmin kuin niille. Ne muuttu niiksi epäkuolleiksi, joista niitä satuja levitetään. Mitä jos mä kuolen lopullisesti. Se on mahdollista. Tai mitä jos mun ruumis jää jonnekin, missä muidenkin kolmantenatoistana kadonneiden ruumiit on. Ja mä jään siihen ruumiiseen vangiksi. Jään sinne haisevaan ihmisraatokekoon. Hyi.

Sä tuut tulemaan tänne jossain vaiheessa.

Mä tiedän sen nyt, koska kaikki tulee joutumaan tänne. Aina edellisten haamuiksi muuttumisen jälkeen. Ainaki musta tuntuu siltä. Siksi ne kuollut -ilmoitukset lehdissä on aina tyhjiä. Kaikki kuolee täällä. Ja täällä kuolleita ei lasketa.

Sun pitää löytää tämä. Sillä sun pitää paeta. Tässä on kartta. Sä löydät sen ja tunnistat sen. Sä muistat meidän leikit. Sun pitää paeta, koska sä voit varmastikin tehdä sen. Mä en voi. Olen liian heikko. Mä en nimittäin ole syönyt pariin päivään. En osaa tehdä ruokaa.

Mä katoan täältä kohta, joten lopetan tämän nyt. Piilotan tämän sinne, mistä sä tämän löysitkin. Ja lähden metsään. Kuolemaan. Muuttumaan haamuksi.

Multa sulle