Iltarusko

    Moijkku!

Ajattelin joskus kauan aikaa sitten osallistua Kastehelmen syksykilpailuun, mutta syystä tai toisesta osallistumisen kirjoittaminen on jäänyt vähän kesken... aikaa osallistua taisi olla tämän kuun loppuun, joten kaipa tämä vielä hyväksytään osallistumiseksi. 

Kommentointini lakkasi joskus monta viikkoa sitten toimimasta, viimeksi kun vastailin kommentteihin käytin kirjaston konetta, joten en vastaile kommentteihinne, mutta luen niitä ja kirjoitan mielessäni vastauksia niihin :)

Muuten, Perho loi Monin Sanoin -nimisen blogin, jota tosiaan pitää monta kirjoittajaa ja minä olen yksi heistä. Sinne on jo tullut muutama postaus, joiden vilkaisemista suosittelisin. Sitä blogia pitää tällähetkellä vain ihmiset - tai alienit - joilla on omakin blogi, mutta sinne saa tulla myöskin muita ylläpitämään, jos huvittaa! :D

Kuva: Pexels

 Iltarusko

Istun puun alla ja katson maisemaa, mikä avautuu ympärilleni - oranssiin vivahtavia puita, lehtikerros maassa ja satunnaisia kuolleita kukkia. Tunnen auringon vielä lämmittävänä poskellani ja katsahdan ylöspäin vain nähdäkseni lisää kauneutta. Risteilevät koivunoksat, joiden läpi siivilöityy auringonvalo.

Tunnustelen taskujani, jotta löytäisin puhelimen, jolla voisin ottaa kuvia näistä maisemista. Tai itseasiassa ottaisin panoraamakuvan. Saisin silloin koko ympäillä näkyvän maiseman yhteen kuvaan ja voisin sitten aina katsella tämän maiseman ihanuutta.  

Vaikka kopeloin takataskuni ja pienen reppuni läpikotaisin, en löydä puhelintani, se on kai jäänyt kotiin. Vitsit. Olisin halunnut nähdä tämän paikan vielä uudemman kerran.

Puhelimen sijaan löydän repusta pienen kierrevihkon, jonka kannessa poseeraa Pikku Myy, ja lyhyen kynäpätkän. Kaipa voisin kokeilla piirtämistä. 

Yritän tuskallisen monesti. Piirrän ja piirrän, mutta kuvaamataidonnumeron ollessa 7 ja muutenkin kadoksissa olevien piirtotaitojen ja tekniikkojen takia en onnistu saamaan yhtään aidonnäköistä puuta tai mustikkaa piirrettyä. 

Alan sen sijaan kirjoittamaan, koska se on aina ollut vahvuuteni ja se on toinen vaihtoehto piirtämisen jälkeen. Saisin silloin aika hyvin muodostettua tämän maiseman, ainakin paremmin kuin piirtämällä.

Tuskailen ensin sanojen muodostamisen kanssa - Taivaalla lintujen lentäessä vai Lintujen liidelleessä taivaan sinessä - mutta saan lopulta jotenkuten siedettävän tarinan aikaiseksi ja alan kirjoittamaan toista. 

Yhä useamman tarinan kirjoittamisen jälkeen sanat tuntuvat muodostuvan paperille jo ennen kuin lasken kynäni paperille kirjoittaakseni ne.

Kirjoitan pieniä kuvauksia mustikoista niiden väristä ja mausta. Niiden makeudesta ja samalla kirpeydestä. Huulien ja kielen värjäytymisestä violetiksi niiden syömisestä. 

Kirjoitan tietotekstimäisen tekstin lehdistä ja niiden erilaisista muodoista ja väreistä. Rinnastan lehdet lumihiutaleisiin, kuinka kahta samanlaista ei ole. Kerron jokaisen lehden olevan eriä väriä - vihreää, keltaista, oranssia, punaista sekä violettia.

Kirjoitan tarinan syksyn tuoksusta. Siitä miten se tuoksuu paljon vahvemmalta kuin muut vuodenajat. Siitä vähän ummehtuneesta, mutta raikkaasta tuoksusta. Vähän kirpeästä tuoksusta, joka enteilee talvea ja lämpimästä ja painavasta tuoksusta kesän jäljiltä.

Kirjoitan tarinoita aina vain seuraavalle lyhyen vihkoni sivulle. Sivut täyttyvät kaikenlaisista kuvauksista, tilannekatsauksista ja tarinoista, jotka kaikki tuntuvat elävän tässä päivässä ja hetkessä. 

Tunnen pienen kynäni terän tylsyvän melkein käyttökelvottomaksi, mutta jatkan kirjoittamista, kunnes en enää saa kynästä minkään sortin jälkeä aikaiseksi.

Kun lopulta nostan katseeni paperista huokaistakseni tehdyn työn jäljiltä, näen taivaan violetin ja pinkin sävyt puiden yllä ja yksinäisen pyöräilijän pyöräilevän minua kohti tukka hulmuten. 

"Adelein!" tyttö huuta jo kaukaaa, silloin kun hän on minun silmissäni vielä pelkkä siluetti. Ryhdyn pakkaamaan kynääni ja vihkoani pieneen reppuuni siskoni lähestyessä.

"Sinun piti palata kotiin jo tunteja sitten", siskoni sättii minua.

"Rauhassa, Evelyn, ei mulla oo mitään hätää", vastaan hymyillen siskolleni ja nousen ylös ähkäisten, sillä takapuoleni on turtana monen tunnin istumisesta.

"Eikö sulla oo ees nälkä?" Evelyn kysyy epäuskoisena.

"Ei", vastaan, mutta tunnen yllättäen mahani mursivan ja nauramme yhdessä Evelynin kanssa.

"Nouse tarakalle", Evelyn pyytä. Tottelen siskoani ja heilautan pikkureppuni olalle ja asetun istumaan hänen tarakalleen, kun hän pitää pyörää pystyssä.

Käännyn vielä ympäri vilkuttamaan maastolle, josta sain kirjoitettua monta sivullista tekstiä. 

Hei, hei rakas metsä! Näemme huomenna ja silloin tuon paremman kynän ja vihon mukaan, jotta voin kirjoittaa kaikki satusi mitkä kerrot minulle.