Mia Evans

Moi, tämä on aika sekava päiväkirjamuotoinen tarina, jonka eräs tyttö kirjoittaa paperinpalaselle. Tämä on todella sekava ja aluksi, kun kirjoitin tätä en itsekään tajunnut juonta. Juoni on siis vähän outo ja sekava, mutta kyllä se on tajuttavissa. 

Kuva: Pixabay

Mia Evans

Nyt, kun vihdoin olen saanut tämän kynän ja paperin ulottuville kirjoitan sen kaiken minkä olen pitänyt salassa nämä vuodet. Sen mitä en ole kertonut, koska en ole halunnut pilkkaa. Sen mistä olen koittanut kertoa, mutten ole onnistunut. Tarinani. Minun elämäni.

Minä olin vielä pieni tyttö, silloin kun tämä kaikki alkoi. En välittänyt siitä mitä muut sanoivat vaan tein sen minkä tunsin oikeaksi. Olin jo pienenä oman tien kulkija, joten minulla oli paljon enemmän kokemuksia ja tietoa, kuin muilla. Olin löytänyt kaiken, kirjaimellisesti, en ollut jättänyt mitään piiloon. Syöksyin vaaroihin ja pelastin toisia eläimiä ja ihmisiä vaaroista. Minua kutsuttiin hulluksi ja huimapäiseksi, mutta jatkoin tietä siltikin. 

Mutta se kaikki loppui aikanaan. Elämäni alkoi pidentyä ja samalla muuttua. Ensin vanhenin. Menin naimisiin ja sain lapsia. Sitten, kun kuolema oli ovellani aloin nuorentua. En tajunnut  mitä tapahtui, mutta aloin kuitenkin muuttua ensin hitaasti ja lopulta nopeammin. Kukaan ei huomannut sitä, sillä asuin yksin. Lopulta olin nuorempi kuin kukaan ikäiseni. Olin edelleen vanhentunut iältäni, mutta päältä päin nuorentunyt. 

Olin aivan pieni ruumiiltani, mutta iältäni olin jo yli sadan ikävuoden ja mieleni toimi kuin kenen tahansa satavuotiaan, paitsi muistini ei ollut enään yhtä heikko, mutta ruumiini ei ollut samanlainen. Olin nuortunut niin nuoreksi, että näytin enään noin yhden tai kahden ikävuoden ikäiseltä.

Sitten he löysivät minut. He olivat lempeitä ja kilttejä. He toivat minut orpokotiin. He kasvattivat minua ja antoivat minulle leluja ja kyniä. Pidin piirtämisestä, se oli aivan ihanaa. Sain piirtää kaiken mitä näin ja kuulin omanlaisena en välittänyt siitä, että mutta lapset kiusasivat minua piirrustusteni takia vaan piirsin sen mikä minulle oli tärkeintä.

Olin jo neljä vuotias tai niin ihmiset orpokodissa olivat päättäneet, kun minut tuotiin eräälle perheelle. Perhe kasvatti minut tähän asti. He hämstelivät sitä kuinka nopeasti opin kävelemään ja puhumaan. En oikeastaan välittänyt siitä, sillä olin iloinen saadessani taas liikkua. 

Kun hallitsi kävelemisen aloin tutkia taloa, vaikka olinkin jo nähnyt suurimman osan sinä aikana, kun uusi äitini kantoi minua.

Olen pitänyt näitä muistoja sisälläni niin kauan, että muistot ovat alkaneet tuntua raskailta. Nyt, kun olen saanut ne tänne tähän paperiin olen iloinen. En enään tunne painoa muistoista, jotka olen nyt saanut tähän paperiin. En tunne enään painoa joka painaa minut maahan, sillä olen vihdoin saanut jaettua muistoni jonkun kanssa. Vaikkakin se joku on vain paperinpalanen se on kuitenkin samaan aikaan kaikki maailman ihmiset kerralla. Niin suuri on se helpotus minkä olen saanut tämän pienen paperin palasen ansiosta.