Elämä on…

Moi! Tämä on erääseen koulutehtävään tehty tarina. Tästä saatto tulla ehkä vähä liian pitkä, mutta toivon, että jaksatte lukea tämän loppuun asti.

Elämä on...

Eletään vuotta 1942. 

Olemme peloissamme rahat ovat loppuneet ja ruokaa on vain puolikas vanha leipä. Kaikki viisi lasta ovat nälissään.

Hakisin ruokaa, jos voisin. Tiedän että siskoni luona on sitä, mutta sotilaat vartioivat taloa. Olemme joutuneet siirtymään kellariin, sillä talon sisällä ei ole turvallista. 

Olemme kuulleet monesti sotilaiden tömistelyä yläpuolellamme. Silloin sammutamme lyhdyn ja olemme hiljaa. Mutta tiedän, emme voi piileskellä loputtomiin jonain päivänä he löytävät meidät. Olen varma.

Yöllä käyn hakemassa ylhäältä lyhtyyn kynttilöitä ja öljylamppuihin öljyä, mutta pian nekin loppuvat. 

Minun on saatava ruokaa vaikka se olisi viimeinen tekoni.

Vein eilen sisarelleni kirjeen mutta jäin kiinni. 

Minulta otettiin kirje, mutta pitkä musta takkini ja hattuni pelastivat minut. Vaaleat hiukseni olin tunkenut hattuni alle jotta kukaan ei tunnistaisi minua niistä.

    Yritän tänään uudelleen. Minun on saatava lisää ruokaa. Tänään söimme viimeiset leipäpalamme. Meidän on elettävä ilman ruokaa siihen asti, että saan vietyä kirjeen. Jään kiinni vaikka tuhat kertaa lasteni elämän puolesta.

    

Sisareni on poissa.

Vein eilen kirjeen, mutta talo oli myllätty siellä ei ollut yhtään mitään kaikki tavarat olivat rikottu ja sekaisin. Oven edessä oli tuoli, taulut olivat levällään kaapit avattu ja ruoka oli otettu. Onneksi tiesin, että sisarellani on ruokaa lukuun alla joka löytyy porstuan maton alta. Siellä oli ruokaa mutta en jaksanut viedä paljoa. Olin antanut kaiken ruokani lapsille ja syönyt itse jos jäi. Ja sitä ei jäänyt. Sain vietyä kaksi hillopurkkia ja viisi leipää. Tänään saamme syötyä kunnolla. Ja lisää ruokaa löytyy vielä, mutta vain kaksi leipää ja pussillinen marjoja. 

Lähdin sisareni perään. Aion pelastaa hänet.

    Ennen lähtöäni hain ruoat ja annoin vanhimmalle lapselle ohjeet ruoan jakamiseen ja ajan kynttilöiden ja öljyn hakemiseen, mutta ennen kaikkea muuta rauhoittelin kaikkia ja toivoin hartaasti että he selviävät. En tiedä milloin palaan. Voin viipyä viikon tai vaikka kuukauden. Toivon että en jää kiinni ja että lapset luottavat palaamiseeni vaikka viipyisin vuoden.

Löysin jäljen sisarestani hänet on viety pohjoiseen.

Löysin palan sisareni takista talon pohjoispuolelta. Tunnistan sisareni takin mistä vain, se on kylän ainoa nahkainen vaate. 

Lähdin pohjoiseen ja kuljin kauan. Mutta pian huomasin eksyneeni. Tajusin että minun pitäisi löytää suojaa. Ilta oli tulossa ja en halunnut nukkua avomaalla, kuitenkin joku löytäisi minut. 

Löysin pienen luolan ja jäin sinne. Menin sisälle ja katselin ympärilleni. Näin nurkassa pienen pensaan jossa kasvoi marjoja. Pimeässä en nähnyt eteeni, mutta nälkäni oli niin kova etten edes varmistanut ovatko marjat myrkyllisiä. Nyt myöhemmin ymmärrän kuinka tärkeää olisi ollut tarkistaa ovatko marjat myrkyllisiä.

Tajusin siinä syödessäni että olin jättänyt kaiken ruoan kotiin. Minun olisi pitänyt ottaa mukaani edes vähän ruokaa, mutta lähdin niin kiireellä, että otin vain huovan ja lyhdyn ja lyhtyyn vain kolme kynttilää. Ruoan ja tulentekovälineet olin unohtanut.

Heräsin äsken ja lähdin tutkimaa luolaa.

    Luola, tai voiko sitä edes nimittää luolaksi, oli iso aukea tila jonka takaseinällä avautui käytävä. 

Näin myös, että marjapensaita kasvoi enemmänkin. Niitä oli isoja ryppäitä ja yksittäisiä pieniä pensaita. Pensaiden marjat olivat tummia vähän violetin sävyisiä. Tiesin että ne olivat karhunvatukoita vaikken ollut koskaan nähnyt sellaisia.

Opettajani alakoulussa oli näyttänyt kuvia niistä ja kertonut millaisia ne ovat ja missä päin niitä voi tavata. Muistan nyt tarkasti sen tunnin. 

Olimme juuri olleet metsäretkellä ja opettaja oli kysynyt mitä kasveja näimme. Olimme luetelleet niitä ja opettaja oli kertonut niistä muille, hän oli myös näyttänyt kuvia vanhoilta paperisilta korteilta, jotka olivat todella hauraita. Yksi korteista oli mennyt rikki kun opettaja oli ostanut sen esille. Opettajamme oli kertonut sen jälkeen, että hauras vanha paperi voi murtua valossa.

Sen tunnin ansiosta tiesin olevani pohjoisemmassa kuin kotikyläni, kotikylässäni ei kasvanut yhtään karhunvatukka pensasta, mutta täällä niitä oli paljon.

On tullut ilta. Olen kirjoittanut kauan ja luolan tutkiminen on vienyt voimia ja aikaa. Syön vielä illalliseksi muutama marjan ja tutkin tunnelin huomenna.

Tänään aion mennä tunneliin. 

Otan mukaani marjoja, jotta en nääntyisi nälkään. Sisareni on löydyttävä. En voi palata kotiin, sillä perusteella etten löytänyt ruokaa matkan aikana tai ainakaan, että löysin ruokaa mutta en ottanut sitä mukaan.

Lähdin tunneliin se oli pimeämpi kuin kaukaa näytti ja jouduin sytyttämään lyhdyn. Muistin miten ukkini oli ennen sytyttänyt tulen ja matkin häntä. Olin pienempänä yrittänyt mutta en ollut saanut aikaan edes yhtä kipinää. Otin luolan lattialta kaksi Piikiveä ja kolautin ne yhteen. Tunsin ukin hengen lähelläni, se opasti minua, auttoi löytämään kiven parhaimman kohdan. “Lyö alemmas. Siirrä toista kiveä oikealle. Ei noin paljoa. Etsi toisen kiven terävin kohta ja toisen terävimmän kohdan lähin sivu. Hyvä nyt saat sen syttymään.”

Ukkini oli opastanut minua ja auttanut sytyttämään tulen. “Kiitos ukki!”

Tunneli oli pitkä.

    Kuljin sitä kauan välillä seinissä oli syvennyksiä, joissa oli erilaisia kasveja ja tavaroita. Siellä oli marjoja, kuivattua lihaa, maitotonkkia ja retkeilyvarusteita. Eräästä syvennyksestä löytyi vaatteita. Ja useista löytyi kuolleita rottia lintuja ja muita pieniä selkärankaisia eläimiä.

    Käytävän päästä aukeni leveämpi ja korkeampi käytävä, jonka pohjalla näkyi telaketjujen jälkiä. Arvasin, että täällä sisareni oli nostettu tankkerin kyytiin ja viety syvemmälle luolaan. 

    Olin iloinen, mutta tiesin että tämä oli vasta alkua. Minä olin tietämättäni levännyt samassa luolassa mistä sisareni oli kulkenut. Olin ajatellut kääntyneen vahingossa jossain kohdassa länteen tai itään, ja se saattoi olla mahdollista mutta olin kuitenkin onnistunut seuraamaan sotilaiden ja siskoni jälkiä tänne. Nyt en voi luovuttaa. Tiedän että sisareni on tämän tunnelin päässä. Tiedän myös että tämän tunnelin päässä on sotilaiden linnoitus ja valtakunta. Tämä on heidän maa ei minun, mutta täällä on sisareni ja seuraan häntä vaikka avaruuden tuolle puolen.

Minun oli vaikeaa löytää nukkumapaikka.

    Olin uupunut kaikesta kävelystä. Tunneli oli ollut monen mailin mittainen mutta olin silti jatkanut, epätoivo ja usko sisareeni oli antanut minulle voimia. Tiesin, että jos jäisin tänne lepäämään jäisin kiinni. Siksi päätin mennä yhteen syvennyksistä. Valitsin nukkumapaikkani mahdollisimman läheltä kohtaa jossa tunneli leveni. Sopivan kohdan löytäminen oli vaikeaa, sillä sen piti olla tarpeeksi syvä ja pimeä. Tajusin samalla kuin etsin paikkaa jossa voisin levähtää, että luola oli valoisa. Lyhtyni kynttilä oli sammunut jossain välissä mutta en ollut huomannut sitä sillä tunnelin seinillä oli hohtavaa sammalta josta tunneli sai valonsa. 

    Kuljettuani puolikkaan maili verran näin oikein epämiellyttävän syvennyksen. Syvennyksessä oli hämähäkinseittejä ja pölyä. Syvennyksen perällä näkyi kasa kuolleiden eläinten luita. Syvennyksessä haisi mädäntyneelle ja ilma oli tunkkaista.

    Tajusin samalla, kun tutkin Syvennystä, että se oli täydellinen. Sotilaat eivät millään tajuaisi, että näin epämiellyttävässä kohdassa olisi ketään, ei ainakaan laihaa, nääntynyttä naista, jonka luut näkyivät ihon alta.

Herättyäni aamulla kaikki oli menetetty.

    Sotilaat olivat löytäneet minut. He olivat sittenkin huomanneet heikon valon lyhdyssä.

    Minut oli kuljetettu pieneen tunkkaiseen koloon jossain päin leveää tunnelia tai leveän tunnelin lopussa olevaan paikkaa. En yhtään tiennyt minne. Olin nukkunut sikeästi pitkän taivalluksen jälkeen.

    Pieni kolo oli sittenkin vankityrmä, Huomasin, että siellä oli myös toinen ihminen, joka oli vain tumma mytty nurkassa. Minun oli pakko käydä kokeilemassa onko hän elossa. Tunsin hänen heikon hengityksensä.

    Olin juuri siirtymässä takaisin omaan nurkkaukseeni kangaspussini luokse etsimään sieltä vielä jotain ruokaa, jonka olin jättänyt syömättä, kun käsi tarttui minuuun. Käännyin ja näin siskoni nääntyneet kasvot ja riutuneen olemuksen. Hieraisin silmiäni tämä ei ollut totta. Olin löytänyt sisareni.

    “Auta minua. Anna ruokaa sitten voimme paeta tiedän miten, mutta minulla ei ole voimia tehdä sitä olen liian nälkäinen ja väsynyt, mutta sinun avustuksella onnustumme,” sisareni pyysi ja vajosi takaisin maan tasalle.

    Olin niin innoissani sisareni löytymisestä, että unhodin täysin hänen pyyntönsä. Muistin antaa ruokaa vasta, kun katsahdin siareeni ja huomasin tämän ulkonäkönsä muuttuneen takaisin samanlaiseksi mytyksi kuin se oli aluksi.

    Sisareni söi kaiken roan minkä uskalsin antaa. Jätin nyssäkkääni vielä tarpeeksi ruokaa meille molemmille päivän ajaksi. Tulen syömään vähän ruokaa mutta sisareni hyvinvointi menee minunkin hyvinvointini edelle.

    

Yöllä me karkaamme.

Sisareni tietää tien ja miten pääsemme ulos tästä pimeästä vankilasta, mutta hän suostui kertomaan miten vasta kun illan viimeinen tarkastus olisi tehty.

Illemmalla eräs sotilaista tuli katsomaan, että olimme pysyneet vankilassamme. Olin laskenut, että tämä oli jo neljäs tarkastuskierros sen jälkeen kun olin herännyt. Tiedän, että tarkastuskierrokset loppuvat valojen sammuttua, mutta en tiedä ’miten voimme erottaa sen vankilamme on niin pimeä, että hyvä jos näkee kätensä puolenmetrin päähän. Sisareni on käskenyt olla huolehtimatta mistään, mutta minun on vaikea olla huolehtimatta. En tiedä onko lapseni turvassa, enkä myöskään tiedä miten sisareni voi jaksaa pitkän pakomatkamme. Mutta luotan sisareeni hän on oikeassa on aina ollut joten miksi hän ei olisi nytkin.

Valot sammuivat. 

Huomasin sen selvästi niinkuin sisareni oli sanonut. Seuraavaksi sisareni nousi ja käveli pimeimpään nurkkaan, nurkka oli pimeä jopa päivällä, joten se oli luultavasti vankilan kaukaisin nurkka. En voinut nähdä sisartani mutta kuulin hänen askeleensa ja heiko kutsun “Tule, lähdemme nyt.”  

Ihmettelin miten nurkasta voisi löytyä yhtään mitään, mutta menin siltikin kiltisti sisareni äänen suuntaan.

“Auta minua nostamaan nämä kolme pakettia.” Sisareni pyysi puuskutustensa takaa.

Nurkassa oli kolme sinne jätettyä laatikkoa joissa oli kaikenlaista roinaa. Nostimme laatikot ja niiden takana oli pieni viemäriluukku. Sisareni käski minun auttaa sen nostamisessa. Saimme nostettua luukun pois viemärin päältä ja sisareni alkoi laskeutua sinne. Kurkistin alas ja pelkäsin näkeväni sisareni juuri ennen hukkumista mutta hän seisoikin tukevasti viemärin pohjalla. 

“Tule! Meillä ei ole koko yötä aikaa. Sotilaat heräävät kohta.” Sisareni sanoi viemärin pohjalta ja katosi viemärin varjoihin. 

Käynnistin lyhdyn ja laskeuduin viemäriin. Nostin säkkini olalle ja aloin lyhdyn valossa selvittämään minne suuntaan sisareni oli mennyt. Sisareni jalanjälkiä mutaisessa ja savisessa maassa. Tunneli kääntyili ja haarautui monen monta kertaa. Löysin sisareni nopeasti, sillä hän oli jäänyt odottamaan minua ensimmäisen mutkan taakse. Jatkoimme matkaa hiljaisuuden vallitessa. En voinut ymmärtää miten sisareni tiesi mistä piti kulkea. 

Olimme väsyneitä.

Illalla tai aamulla tai päivällä, en tiedä milloin, menimme nukkumaan. Nukuimme muutaman tunnin ja jatkoimme matkaa. Tai oikeastaan sisareni nukkui minä valvoin. Olin kokoajan varovainen. Pelkäsin, että jonkin nurkan takana odottaisi sotilaat pyssyt laukaisuvalmiina. Pelkäsin myös siskoani vaikka en myöntänyt sitä edes itselleni. Pelkäsin, että siskoni on pettänyt minut tai, että hän ei ole ollut todellinen, että hän on kuollut ja seuraan jotain sotilasta joka vain muistuttaa sisartani.

Nukahdin viimein, mutta näin levottomia unia. Veri tahrasi näköni ja vaatteeni, mutta jatkoin juoksua näin kaukana sisareni hahmon joka kutsui minua. Juoksin kauan ja pääsin jossain välissä sisareni luokse, mutta hän muuttui sotilaaksi ja ampui minut. Ampuminen tuntui niin todelliselta, että heräsin ja hätkähdin, kun sisareni oli kumartunut ylleni. Nousin nopeasti ylös kädet suojanani. Olin paremmassa kunnossa kuin sisareni. Pystyisin heittämään sisareni seinään, mutta se veisi paljon voimia.

“Rauhoitu! En tee pahaa.” Sisareni sanoi. “Meillä on kiire. Sotilaat ovat huomanneet pakomme ja lähteneet peräämme. Kuulen heidän aseidensa kolistelun.” Sisareni on hyvä. Kuvitelmani johtuvat vain harhakuvista joita olen saanut vähän ruokinnan seurauksena. 

Kävelimme taas koko päivän.

    Koko sen seuraavan päivän kävelimme ja kuulimme välillä sotilaiden aseiden ääniä ja kirouksia kun joku jäi jälkeen tai ase tippui maahan ja meni rikki. Sisareni epäili että heillä on vielä kolme tai neljä toimivaa haulikkoa ja satunnainen määrä revolvereja ja muita pikku pyssyjä. 

    Sisareni ohjasi minua viemäriä pitkin ja monen päivän kävelyn jälkeen hän nousi eräästä viemäriluukusta ylös. Auringon valossa huomasin, että sisareni kädet ja jalat olivat saaneet lihaa luidensa päälle ja hän näytti paljon terveemmän näköiseltä.

    Hetken kuluttua aloin tutkailla ympäristöä. Huomasin puita ja pensaita jotka näyttivt etäisesti tutuilta. Tutkailtuani hetken ympäristöä huomasin, että olimme kotini takapihalla, siellä mistä ei näkynyt mitään keittiöön ja olohuoneeseen. Olin jo niin iloinen, että meinasin rynnätä sisään, mutta muistin kaikki turvatoimet joita olen noudattanut jo koko ikäni. Hiivin varovasti nurkalle ja kurkistin näkyykö ketään. Kuja oli autio joten juoksin ovelle koputin kolme koputusta jonka jälkeen työnsin ovea. 

    Vanhin lapseni tuli avaamaan oven, huudahti ja vei minut alas kellariin pyysin sisartani mukaan ja juoksin alas. Näin kaikki lapseni parin kuukauden tauon jälkeen huomasin että lapseni olivat paljon terveemmän näköisiä ja kaikki olivat kasvaneet.